Muistokirjoitus

Helkan blogipaluu elämänviisauksineen jäi tekemättä. Ei siksi etteikö viisauksia olisi ollut jaettavaksi, vaan siksi että blogin valokuva-avustaja oli saamaton, ja elämäkin jäi lyhyemmäksi kuin mitä vielä kesän alussa odotettiin. Pidin kahtatoista ikävuotta jo saavutettuna. Syntymäpäivä olisi ollut tänään, mutta Helka kuoli viikko sitten.

Olen yllättynyt siitä, ettei se ollutkaan kuolematon.

Hiljentyneellä blogilla ei ole enää lukijoita, mutta päätin jättää sen tänne netin nurkkaan kököttämään ja kirjoittaa perään muistokirjoituksen. Ehkä joku joskus löytää tänne ja haluaa tietää, miten Helkan seikkailut päättyivät. Muistokirjoituksesta tuli pitkä, mutta se on lyhyt teksti koirasta, joka ansaitsisi romaanitrilogian.


Helka eli täysimittaisen lampurin elämän. Se sai paljon tarkoitusta elämäänsä koirapuistoista, hoitolasta ja Lotasta. Koirapuistoissa se sekä huvitteli että teki töitä kasvattajana ja järjestyksenpitäjänä. Lotalta se vaati itsehillintää ja hyvää käytöstä muiden koirien kanssa, mutta ei piitannut sen lyhyistä karkuretkistä ja luovutti pienestä murahduksesta Lotan ruoka-annoksen takaisin omistajalleen. Toisinaan se tönäisi Lotan pehmeästi kuonollaan leikkimään tai tuli virnuillen mukaan minun ja Lotan leikkeihin. Vielä useammin se huomautti meille, että olemme vaarassa riehaantua liikaa.

Hoitolaa Helka piti luultavasti omanaan. Erityisesti lomien ja viikonloppujen jälkeen sillä oli kiire palata töihin. Se hoputti hidasta kuskia jo kauan ennen kuin oltiin perillä. Kotiin lähtiessä se haukkui käyttäytymisohjeet hoitolaan jääville, ja marmatti minulle, jos tulin hakemaan sitä väärään aikaan tai jos päivän aikana oli tapahtunut jotakin erityistä – jos se vaikka oli joutunut olemaan väärässä häkissä.


Vanhana kilometrit alkoivat näkyä kehossa. Tuli lonkkavikaa ja hermo-ongelmaa alaselkään. Ne ovat tyypillisiä vanhuuden ongelmia erityisesti isoilla koirilla. Lihakset alkoivat menettää voimaansa. Oli sydäntä särkevää tajuta, että ennen niin jääräpäinen takapuoli oli nyt työntämällä siirrettävissä. Tuli syyliä ja lääkärin mukaan vaarattoman näköinen patti takapuoleen. Leikattiin joku kasvannainen tassusta. Juhannuksen tienoolla Helkalla oli ongelmia tasapainon kanssa. Se saattoi aivastaa itsensä kumoon, muttei antanut kompuroinnin hidastaa menoa. Tasapaino-ongelma helpottui itsestään, mutta korvista pestiin silti bakteereja antibiooteilla ja kortisonilla. Olo tuntui kohenevan, kun korvat jätettiin kokonaan rauhaan.

Sitten Helka alkoi äkisti oksennella. Luulin sen vain juoneen liikaa vettä aamupalan yhteydessä, mutta kun samana päivänä menin hakemaan koiria päivähoidosta, Tarja kertoi että Helkalla oli ollut todella huono päivä: vesikään ei oikein pysynyt sisällä.

Takapään toimintaa oltiin seurattu jo aika pitkään. Yritin tarkkailla kiputiloja ja jaksamista. Helkan viimeinen maanantai on loistava osoitus siitä miten hämääviä hetket voivat olla. Mieleeni on etsautunut Helkan tavallistakin riemukkaampi ilme, kun tulin hakemaan sitä hoidosta sinä iltana. Iloisena se hyppäsi suoraan autoon, vaikka oli todella kipeä. Vaalin muistoa sen ilosta ja vauhdista, koska siihen kiteytyy rakkaus, jota Helkalta sain. Sillä oli usein moitittavaa tekemisistäni, mutta se rakasti minua, ja minun näkeminen ilahdutti sitä, kun se oli sairas. Se on hienoa.

Opiaattipohjaiset kipulääkkeet helpottivat oloa ja pahoinvointilääkkeet auttoivat pitämään nesteen sisällä. Kävimme kylässä entisen mieheni luona siltä varalta, ettei uutta tilaisuutta enää tulisi. Tarjotut herkut eivät kelvanneet, ja vaikka Helka joi vettä, lihaliemeen se ei kajonnut.


Keskiviikkoaamuna retuutin uupuneen vanhuksen alas portaita. Emme enää palaisi kotiin. Pakkasin koiran autoon, ajoin eläinlääkäriasemalle Helkan kuono reittäni vasten leväten ja kävin itkien varaamassa ajan eutanasiaan. Takanani jonottava mies katsoi myötätuntoisesti, kun poistuin. Aikaa oli reilut kaksi tuntia. Ajoin hoitolaan missä vietimme Tarjan kanssa hetken Helkaa rapsutellen. Söin aamupalan autossa, hain entisen mieheni mukaan ja lähdimme eläinlääkäriin. Matkalla kehuin Helkaa ja luettelin sille tuttuja, iloisia sanoja. Koirapuistosta se innostui vieläkin.

Eläinlääkärin pihalla nostin Helkan autosta. Tämmöinen ei todellakaan olisi onnistunut silloin kun se oli terve. Se jäi tokkuraisena ovelle istumaan – epäilemättä aikeenaan hankkiutua autoon takaisin. Auto oli sen oletusarvo. Jos Helka haluaisi teidän tietävän yhden asian elämästä, se olisi että aina kannattaa hakeutua autoon. Auto oli sen turvapaikka, johon se halusi väsyneenä, stressaantuneena ja kipeänä jäädä. Tai jonne se halusi jäädä, jos minä olin väsynyt ja stressaantunut. Ei auto virkeänä ja hyväntuulisenakaan ollut väärä valinta. Helka rakasti autoja, eikä koskaan oppinut varomaan liikennettä.

Ohjasin Helkan pois ovelta, ja se lähti kävelemään kohti eläinlääkäriä. Emme laittaneet sille talutinta. Matkalla se nuuskaisi vielä vähän kuulumisia katulampun juuresta ja sitten menimme sisään.


Diagnoosi jäi epäselväksi. En halunnut, että Helkaa tutkittaisiin vain uteliaisuuden sammuttamiseksi. Eutanasiaratkaisu oli helppo. Koira oli uupunut ja sen aika oli tullut. Verikokeissa ei ollut näkynyt mitään poikkeavaa, mutta selvästikin jokin sisuskaluissa oli kulunut loppuun. Ehkä vatsalaukku oli laajentunut. Ehkä pahoinvointi oli aivoperäistä. Ei ollut syytä selvittää vaivoja, yrittää leikata sitä kuntoon tai odottaa toipumista. Oli aika päästä lepoon. Helkan katse oli suora ja vakava. Se oli todella väsynyt.

Eutanasia sujui rauhallisesti. Meillä oli hyvin aikaa rapsutella ja kehua Helkaa ennen kuin lääkäri tuli antamaan lihasrelaksantin. Sen vaikutusta odotettiin 10 minuuttia, jonka jälkeen rauhallisessa tahdissa annettiin lisää anestesialääkkeitä monta ruiskullista. Helka ei enää tajunnut maailmasta, mutta rapsuttelin sitä itselle säästöön. Tunnen karheat kiharat edelleen kämmenteni alla. Tunnen nahkeat korvalehdet ja suupielen kosteat karvat. Lyhyemmät kuonokarvat rapsutin pystyyn – samettikuono niiden alla on niin rakas. Kirsu oli kuuma ja kuiva. Tunnen kuonon ja pään muodot, ripset ja silmät silittävän kämmenen alla. Nyrkin sisään rutistuvat luppakorvat. Kuivuneesta kehosta törröttävät selkänikamat ja pienet lapaluut.

Kun lääkäri antoi viimeisen, tappavan ruiskeen, ei ollut päällisin puolin mitään havainnoitavaa. Lääkäri kuunteli sydäntä ja kertoi sitten lyöntien loppuneen. Nuuhkin turkkia, mutta poskiontelontulehduksen takia viimeiset tuoksut jäivät saamatta. Rakastin Helkan villaa, eikä se märkänäkään koskaan haissut mielestäni epämiellyttävälle.


Helka oli omaa luokkaansa. Se oli valloittava ja rasittava, huumorintajuinen huvittelija ja pakkomielteinen nipottaja. Se suhtautui elämään päämäärätietoisesti ja innostuneesti. Se kaipasi itse kehuja ja ohjeita, ja antoi jälkimmäisiä auliisti muille. Se tykkäsi ansaita herkkupaloja pienillä tehtävillä, mutta turhautui nopeasti, jos ei hoksannut mitä siltä haluttiin. Höselö matriarkka oli uniikki sekoitus kärsimätöntä positiivista elämäniloa ja avoimuutta sekä umpimielistä sinnikkyyttä.

Helka oli helppo ja se oli vaikea. Se oli hyväntahtoinen koira, joka piti ihmisistä ja osasi toimia erilaisten koirien kanssa. Sen kanssa oli helppo kulkea maailmalla. Toisaalta sen tapa tehdä kaikki täysillä, sen hillitön into ja viuhuva häntä aiheuttivat joskus ympäristössä hämmennystä ja tuhoa. Se oli sekä omanarvontuntoinen että miellyttämishaluinen. Se luki minua kuin avointa kirjaa, mutta ei aina ymmärtänyt, ettei stressini liittynyt siihen itseen, eikä se ollut tehnyt mitään väärää – joskus olin vain nälkäinen. Se oli ystävällinen, innokas, rauhaton ja kiihkeä, hästäsi paljon, määräili koiria, yritti kovasti vedota ihmisiin, että ne tekisivät oikein ja oli paljon tiellä.

Vaikka moni kommentoi vanhaa koiraa lenkeillä rauhalliseksi, ei Helka oikeasti oppinut kunnolla rauhoittumaan. Sille asiat eivät tapahtuneet koskaan tarpeeksi nopeasti. Ulos lähtiessä se läähätti malttamattomana, ja Lotta yritti rauhoitella sitä lipomalla sen suupieliä. Sisään tullessa ihmiset olivat aina hitaita riisumaan vaatteitaan ja kenkiään, ja Helka yritti kädestä pitäen hoputtaa niitä sohvalle istumaan. Joka iltapäivä se kerkesi muistuttaa minua muutamaan kertaan päivällisestä, vaikka annoin ruuan käytännöllisesti katsoen ensitöikseni kotiin tultuamme. Aamulla Lotta ehti tuskin tulla autosta, kun Helka jo tökki ja komensi kuhnuria etenemään äkkiä hoitolan suuntaan. Läheskään aina Helka ei nopeuttanut asioiden etenemistä hästäämisellään.

Oma tila oli Helkalle tärkeää. Ensimmäisen viikon aikana se teki pelin selväksi uudelle tulokkaalle, Lotalle, joka kunnioitti Helkan tilaa loppuun saakka niin, ettei uskaltanut ohittaa maassa lojuvaa Helkaa kovin läheltä. Helka ei pentunakaan ymmärtänyt sylin päälle, eikä se ollut mikään lohduttajakoira. Sen selkää vasten oli kuitenkin hyvä painautua kun suretti, ja olen kiitollinen siitä, että Helka salli sen minulle, vaikkei se itse varsinaisesti nauttinut sellaisesta läheisyydestä. Se piti rapsuttelusta ja hieronnasta, röhki kun sen korvanjuuria möyhittiin ja kääntyi vastavuoroisesti nuolemaan hierojan kyynärvarsia, kun oli oikein tyytyväinen.

Helka oli maailman paras reissukoira. Olisinpa autoreissannut sen kanssa vielä enemmän! Kotona se oli levoton, mutta autossa se jaksoi matkustaa rauhassa, ja se iloitsi aina uusista tuulista. Meidän suurimmat reissut Baltian kautta Puolaan sekä Tanskaan ja Lofooteille on tähänkin blogiin dokumentoitu.


Kotona on hiljaista, kun Helkan pähinä on poissa. Emme tunnu pysyvän oikeassa päivärytmissä Lotan kanssa ilman Helkan ohjausta. On outoa – mutta myös helpottavaa – kun kukaan ei pomppaa pystyyn heti, kun liikahdan tai huokaisen. Kukaan ei lue ajatuksiani ja huomaa, kun olen tylsistynyt ja tunge kuonoa eteeni sanoakseen, hei minne lähdetään? Kukaan ei odota pizzanjämiä niin intensiivisenä, että päädyn ahmimaan, mutta kukaan ei myöskään katso minua vänkänä ehdottaakseen, että otettaiskos vielä yhdet herkkutikut (no otetaan!).

Voin jatkossa selvitellä Lotan takkuja pidempään, kun yhden nartun pelastustiimi ei tule kritisoimaan minua pienempien kiusaamisesta. Voin siivota ilman moraalista tuomiota ja paheksuntaa – ja siivottavaa todellakin riittää. Loppasuu ravisteli aina juotuaan vesipisarat pitkin seiniä. Asuntoni on täpliä täynnä. Kun pyyhin peilin seuraavan kerran, jäljet eivät siihen enää palaa.

Olen iloinen siitä, että Helkalla oli omat kuvionsa paitsi eksäni hoiteissa myös päivähoidossa. Minusta on ihanaa, että sillä oli oma, minusta erillinen elämänsä, ja että se tunsi ihmisiä ja koiria, joita minä en tuntenut. Olen tyytyväinen siihen, että annoin Helkan juoksennella pelloilla vapaana ja haahuilla varsinkin vanhemmiten reunasta reunaan kevyenliikenteenväylällä. Iloitsen siitä, että ymmärsin kutsua sen koirapuistossa pois tilanteista, jotka olivat sille liikaa ja joihin se ei halunnut jäädä, kun se vanhemmiten alkoi kokea koirapuistorauhan ylläpitämisen rasitteena.

Kauhukseni se vielä viikkoa ennen kuolemaansa innostui juoksemaan kilpaa nuoren terrierin kanssa. Nyt olen iloinen, että se sai vielä sen riehaantumisen kokea. Olen myös iloinen siitä, että satuimme viettämään Helkan viimeisen viikonlopun vanhempieni luona missä se sai könytä mättäillä ja nuuskia suota ja missä se intoutui hetkeksi riehumaan kanssani pihanurmella.

Säilön muistiini Helkan nallenaaman hoitolan ikkunassa, vauhdin kun se kurvaa sisältä luokseni pyörimään jaloissa ja hyppimään ja kertomaan päivän tapahtumista. Painan mieleeni sen päänkallistuksen, kun juttelen sille, sen katseen pehmeyden ja pilkkeen, kuinka se tönäisee kättäni vaatiakseen lisää rapsutuksia, kuinka se kiertää kehää asettuessaan aloilleen ja huokaisee. Muistan sen nukkumaanmenorutiinit vedenjuomisineen ja paikanvaihtoineen, kuinka sen korvat heräsivät kuullessaan tuttuja sanoja kivoista asioista. Tunnen sen rauhattoman energian ytimissäni. Ihmettelen kuinka paljon elämää ja tapahtumista se loi ympärilleen.

Olisin rapsuttanut ja silittänyt sitä vielä lisää. Olisin nysvännyt ja remunnut sen kanssa pellolla ja maannut sen vieressä enemmän. Luopuminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, se oli välttämätöntä. Sydän särkyi mutta ei kohtaloaan kapinoiden vaan kiitollisena. Onnellisena siitä, että se oli saanut rakastaa niin pitkään ja niin paljon, että oli mitä särkyä.

Elämää ruuhkavuosien jälkeen

Ette oo kuullu musta pitkään aikaan, ku mulle tuli ne ruuhkavuodet. Ihan äkkiarvaamatta arki nielaisi mut, enkä mä melkeen huomannu ennenku nyt! Nyt mää alan olla jo siinä iässä, että on kiire äkkiä kirjottaa kaikki muistelmat ja elämänviisaukset jälkipolville perinnöksi. Luultavasti en ees kerkee kirjottaa kaikkia, ku niitä on niin paljo!

Mun on parasta alottaa heti!

Elämänviisaus #1. Ei oo ehkä hirmeesti välii onko parta siisti vai ei. On tärkeempää kaivaa juuria, juoda vettä ja kuolata.

Lähettäjä Lampurielämää

Ilmaisku!

Nää uudet kulmat on vaikuttaneet niin tosirauhallisilta tähän saakka. Täällä on enemmän koiria, jotka huutelee pihoilta kaikkee niinku, että kukas kimuli se siellä tassuttelee? ja tarvii sitten meille tulla syömään mun herkkuja! Ja sitten on kans aika paljo sinttikoiria, jotka huutaa mulle vastaan tullessaan. Useimmiten törkeyksiä. Mutta muuten on ollul tosi rauhallista! Mulla pysyy paljo paremmin kaikki menemiset ja tulemiset täällä hanskassa, ku ei oo niin paljo kaikkia niinku edellisessä kotona.

Mutta OMGOMG saiko tämä idylli toissailtana katkeran päätöksen! No sai!

Oli kaikkein parasta, ku mentiin Mummolaan ja siellä oli Mummo! Ihan oikeesti! Järkytyin tosin siitä, että jouduin oottamaan pihalla, mutta ku olin tilittäny Maaritille kesän kauheuksista, jolloin se makas sairaalassa ja mää olin ihan pihalla aina melkeen, ku Ymbe oli töissä… ja joskus yksin! Missä ei oo mitään järkeä! Ja säikähinn että taasko pitää leikkiä jotaki pihavahtia, joka en tosissaankaan oo! Ja kerroin kyllä selvästi Maaritille mitä mieltä olin asiasta… Ni sitten hoksinki Mummon! Ja Mummo tuli meille! Ja Mummo antoi mulle tulisiksi keksejä! Ja ne keksit oli lampurirasiassa! Ehkä vähän hyvä.

Mutta en tiiä että oliko ne terrorismit Mummon kannoilla, mutta yhtäkkiä ne alko hyökkiä meidän kimppuun kaikilla panoksilla ja rakettitieteen keinoin. Ja sillon Maarit sai päähänsä, että pitää lähtee viemään Mummo takaisin! Mää sanoin, että joo kiitti, menkää te vaan, mää jään kotikoiraksi. Maarit ei antanu! Siis kaikki ne miljoonatkymmenet kerrat ku oon joutunu kotikoirattamaan ihan Maaritin mieliksi ja nyt ei kuulemma saa! Pöh!

Maarit haki mulle auton portaikon viereen ja sitten mää suostuin lähtemään, ku tiesin, että mennään autolla. Mutta ne yritti ampua meitä autoonki! Menin matalaksi, ettei tykinkuulat osuis muhun. Paluumatkalla menin lattialle asti matalaksi. Se oli varminta. Ja sitten me juostiin äkkiä kotiin.

Ne oli sinnikkäitä vihulaisia, sen sanon. Räiske ja räime jatku koko illan ja yön! Valot välähteli ikkunan takana. Välillä Maarit suojas mua. Välillä räimi niin paljo, että menin sängyn alle evakkoon. Hankalaa, hankalaa hommaa. Onneksi nukahin välillä. Onhan noita nähty ennenkin, muttei ikinä tälleen… Ikinä en lähe enää uhkarohkeilemaan ja ajelulle keskelle taistelua. Seukkikerralla lähetään evakkoon ajoissa ja kauas, jos se musta on kiinni…

Mutta nyt se sitten on! Taas joku eri vuosi! Tässä on mun tämän erivuoden ensimmäinen kieriskely. Eikä taatusti muuten viimeinen! Toivottavasti tekin löydätte satojatuhansia kieriskelyjä tänä erivuonna!