Muistokirjoitus

Helkan blogipaluu elämänviisauksineen jäi tekemättä. Ei siksi etteikö viisauksia olisi ollut jaettavaksi, vaan siksi että blogin valokuva-avustaja oli saamaton, ja elämäkin jäi lyhyemmäksi kuin mitä vielä kesän alussa odotettiin. Pidin kahtatoista ikävuotta jo saavutettuna. Syntymäpäivä olisi ollut tänään, mutta Helka kuoli viikko sitten.

Olen yllättynyt siitä, ettei se ollutkaan kuolematon.

Hiljentyneellä blogilla ei ole enää lukijoita, mutta päätin jättää sen tänne netin nurkkaan kököttämään ja kirjoittaa perään muistokirjoituksen. Ehkä joku joskus löytää tänne ja haluaa tietää, miten Helkan seikkailut päättyivät. Muistokirjoituksesta tuli pitkä, mutta se on lyhyt teksti koirasta, joka ansaitsisi romaanitrilogian.


Helka eli täysimittaisen lampurin elämän. Se sai paljon tarkoitusta elämäänsä koirapuistoista, hoitolasta ja Lotasta. Koirapuistoissa se sekä huvitteli että teki töitä kasvattajana ja järjestyksenpitäjänä. Lotalta se vaati itsehillintää ja hyvää käytöstä muiden koirien kanssa, mutta ei piitannut sen lyhyistä karkuretkistä ja luovutti pienestä murahduksesta Lotan ruoka-annoksen takaisin omistajalleen. Toisinaan se tönäisi Lotan pehmeästi kuonollaan leikkimään tai tuli virnuillen mukaan minun ja Lotan leikkeihin. Vielä useammin se huomautti meille, että olemme vaarassa riehaantua liikaa.

Hoitolaa Helka piti luultavasti omanaan. Erityisesti lomien ja viikonloppujen jälkeen sillä oli kiire palata töihin. Se hoputti hidasta kuskia jo kauan ennen kuin oltiin perillä. Kotiin lähtiessä se haukkui käyttäytymisohjeet hoitolaan jääville, ja marmatti minulle, jos tulin hakemaan sitä väärään aikaan tai jos päivän aikana oli tapahtunut jotakin erityistä – jos se vaikka oli joutunut olemaan väärässä häkissä.


Vanhana kilometrit alkoivat näkyä kehossa. Tuli lonkkavikaa ja hermo-ongelmaa alaselkään. Ne ovat tyypillisiä vanhuuden ongelmia erityisesti isoilla koirilla. Lihakset alkoivat menettää voimaansa. Oli sydäntä särkevää tajuta, että ennen niin jääräpäinen takapuoli oli nyt työntämällä siirrettävissä. Tuli syyliä ja lääkärin mukaan vaarattoman näköinen patti takapuoleen. Leikattiin joku kasvannainen tassusta. Juhannuksen tienoolla Helkalla oli ongelmia tasapainon kanssa. Se saattoi aivastaa itsensä kumoon, muttei antanut kompuroinnin hidastaa menoa. Tasapaino-ongelma helpottui itsestään, mutta korvista pestiin silti bakteereja antibiooteilla ja kortisonilla. Olo tuntui kohenevan, kun korvat jätettiin kokonaan rauhaan.

Sitten Helka alkoi äkisti oksennella. Luulin sen vain juoneen liikaa vettä aamupalan yhteydessä, mutta kun samana päivänä menin hakemaan koiria päivähoidosta, Tarja kertoi että Helkalla oli ollut todella huono päivä: vesikään ei oikein pysynyt sisällä.

Takapään toimintaa oltiin seurattu jo aika pitkään. Yritin tarkkailla kiputiloja ja jaksamista. Helkan viimeinen maanantai on loistava osoitus siitä miten hämääviä hetket voivat olla. Mieleeni on etsautunut Helkan tavallistakin riemukkaampi ilme, kun tulin hakemaan sitä hoidosta sinä iltana. Iloisena se hyppäsi suoraan autoon, vaikka oli todella kipeä. Vaalin muistoa sen ilosta ja vauhdista, koska siihen kiteytyy rakkaus, jota Helkalta sain. Sillä oli usein moitittavaa tekemisistäni, mutta se rakasti minua, ja minun näkeminen ilahdutti sitä, kun se oli sairas. Se on hienoa.

Opiaattipohjaiset kipulääkkeet helpottivat oloa ja pahoinvointilääkkeet auttoivat pitämään nesteen sisällä. Kävimme kylässä entisen mieheni luona siltä varalta, ettei uutta tilaisuutta enää tulisi. Tarjotut herkut eivät kelvanneet, ja vaikka Helka joi vettä, lihaliemeen se ei kajonnut.


Keskiviikkoaamuna retuutin uupuneen vanhuksen alas portaita. Emme enää palaisi kotiin. Pakkasin koiran autoon, ajoin eläinlääkäriasemalle Helkan kuono reittäni vasten leväten ja kävin itkien varaamassa ajan eutanasiaan. Takanani jonottava mies katsoi myötätuntoisesti, kun poistuin. Aikaa oli reilut kaksi tuntia. Ajoin hoitolaan missä vietimme Tarjan kanssa hetken Helkaa rapsutellen. Söin aamupalan autossa, hain entisen mieheni mukaan ja lähdimme eläinlääkäriin. Matkalla kehuin Helkaa ja luettelin sille tuttuja, iloisia sanoja. Koirapuistosta se innostui vieläkin.

Eläinlääkärin pihalla nostin Helkan autosta. Tämmöinen ei todellakaan olisi onnistunut silloin kun se oli terve. Se jäi tokkuraisena ovelle istumaan – epäilemättä aikeenaan hankkiutua autoon takaisin. Auto oli sen oletusarvo. Jos Helka haluaisi teidän tietävän yhden asian elämästä, se olisi että aina kannattaa hakeutua autoon. Auto oli sen turvapaikka, johon se halusi väsyneenä, stressaantuneena ja kipeänä jäädä. Tai jonne se halusi jäädä, jos minä olin väsynyt ja stressaantunut. Ei auto virkeänä ja hyväntuulisenakaan ollut väärä valinta. Helka rakasti autoja, eikä koskaan oppinut varomaan liikennettä.

Ohjasin Helkan pois ovelta, ja se lähti kävelemään kohti eläinlääkäriä. Emme laittaneet sille talutinta. Matkalla se nuuskaisi vielä vähän kuulumisia katulampun juuresta ja sitten menimme sisään.


Diagnoosi jäi epäselväksi. En halunnut, että Helkaa tutkittaisiin vain uteliaisuuden sammuttamiseksi. Eutanasiaratkaisu oli helppo. Koira oli uupunut ja sen aika oli tullut. Verikokeissa ei ollut näkynyt mitään poikkeavaa, mutta selvästikin jokin sisuskaluissa oli kulunut loppuun. Ehkä vatsalaukku oli laajentunut. Ehkä pahoinvointi oli aivoperäistä. Ei ollut syytä selvittää vaivoja, yrittää leikata sitä kuntoon tai odottaa toipumista. Oli aika päästä lepoon. Helkan katse oli suora ja vakava. Se oli todella väsynyt.

Eutanasia sujui rauhallisesti. Meillä oli hyvin aikaa rapsutella ja kehua Helkaa ennen kuin lääkäri tuli antamaan lihasrelaksantin. Sen vaikutusta odotettiin 10 minuuttia, jonka jälkeen rauhallisessa tahdissa annettiin lisää anestesialääkkeitä monta ruiskullista. Helka ei enää tajunnut maailmasta, mutta rapsuttelin sitä itselle säästöön. Tunnen karheat kiharat edelleen kämmenteni alla. Tunnen nahkeat korvalehdet ja suupielen kosteat karvat. Lyhyemmät kuonokarvat rapsutin pystyyn – samettikuono niiden alla on niin rakas. Kirsu oli kuuma ja kuiva. Tunnen kuonon ja pään muodot, ripset ja silmät silittävän kämmenen alla. Nyrkin sisään rutistuvat luppakorvat. Kuivuneesta kehosta törröttävät selkänikamat ja pienet lapaluut.

Kun lääkäri antoi viimeisen, tappavan ruiskeen, ei ollut päällisin puolin mitään havainnoitavaa. Lääkäri kuunteli sydäntä ja kertoi sitten lyöntien loppuneen. Nuuhkin turkkia, mutta poskiontelontulehduksen takia viimeiset tuoksut jäivät saamatta. Rakastin Helkan villaa, eikä se märkänäkään koskaan haissut mielestäni epämiellyttävälle.


Helka oli omaa luokkaansa. Se oli valloittava ja rasittava, huumorintajuinen huvittelija ja pakkomielteinen nipottaja. Se suhtautui elämään päämäärätietoisesti ja innostuneesti. Se kaipasi itse kehuja ja ohjeita, ja antoi jälkimmäisiä auliisti muille. Se tykkäsi ansaita herkkupaloja pienillä tehtävillä, mutta turhautui nopeasti, jos ei hoksannut mitä siltä haluttiin. Höselö matriarkka oli uniikki sekoitus kärsimätöntä positiivista elämäniloa ja avoimuutta sekä umpimielistä sinnikkyyttä.

Helka oli helppo ja se oli vaikea. Se oli hyväntahtoinen koira, joka piti ihmisistä ja osasi toimia erilaisten koirien kanssa. Sen kanssa oli helppo kulkea maailmalla. Toisaalta sen tapa tehdä kaikki täysillä, sen hillitön into ja viuhuva häntä aiheuttivat joskus ympäristössä hämmennystä ja tuhoa. Se oli sekä omanarvontuntoinen että miellyttämishaluinen. Se luki minua kuin avointa kirjaa, mutta ei aina ymmärtänyt, ettei stressini liittynyt siihen itseen, eikä se ollut tehnyt mitään väärää – joskus olin vain nälkäinen. Se oli ystävällinen, innokas, rauhaton ja kiihkeä, hästäsi paljon, määräili koiria, yritti kovasti vedota ihmisiin, että ne tekisivät oikein ja oli paljon tiellä.

Vaikka moni kommentoi vanhaa koiraa lenkeillä rauhalliseksi, ei Helka oikeasti oppinut kunnolla rauhoittumaan. Sille asiat eivät tapahtuneet koskaan tarpeeksi nopeasti. Ulos lähtiessä se läähätti malttamattomana, ja Lotta yritti rauhoitella sitä lipomalla sen suupieliä. Sisään tullessa ihmiset olivat aina hitaita riisumaan vaatteitaan ja kenkiään, ja Helka yritti kädestä pitäen hoputtaa niitä sohvalle istumaan. Joka iltapäivä se kerkesi muistuttaa minua muutamaan kertaan päivällisestä, vaikka annoin ruuan käytännöllisesti katsoen ensitöikseni kotiin tultuamme. Aamulla Lotta ehti tuskin tulla autosta, kun Helka jo tökki ja komensi kuhnuria etenemään äkkiä hoitolan suuntaan. Läheskään aina Helka ei nopeuttanut asioiden etenemistä hästäämisellään.

Oma tila oli Helkalle tärkeää. Ensimmäisen viikon aikana se teki pelin selväksi uudelle tulokkaalle, Lotalle, joka kunnioitti Helkan tilaa loppuun saakka niin, ettei uskaltanut ohittaa maassa lojuvaa Helkaa kovin läheltä. Helka ei pentunakaan ymmärtänyt sylin päälle, eikä se ollut mikään lohduttajakoira. Sen selkää vasten oli kuitenkin hyvä painautua kun suretti, ja olen kiitollinen siitä, että Helka salli sen minulle, vaikkei se itse varsinaisesti nauttinut sellaisesta läheisyydestä. Se piti rapsuttelusta ja hieronnasta, röhki kun sen korvanjuuria möyhittiin ja kääntyi vastavuoroisesti nuolemaan hierojan kyynärvarsia, kun oli oikein tyytyväinen.

Helka oli maailman paras reissukoira. Olisinpa autoreissannut sen kanssa vielä enemmän! Kotona se oli levoton, mutta autossa se jaksoi matkustaa rauhassa, ja se iloitsi aina uusista tuulista. Meidän suurimmat reissut Baltian kautta Puolaan sekä Tanskaan ja Lofooteille on tähänkin blogiin dokumentoitu.


Kotona on hiljaista, kun Helkan pähinä on poissa. Emme tunnu pysyvän oikeassa päivärytmissä Lotan kanssa ilman Helkan ohjausta. On outoa – mutta myös helpottavaa – kun kukaan ei pomppaa pystyyn heti, kun liikahdan tai huokaisen. Kukaan ei lue ajatuksiani ja huomaa, kun olen tylsistynyt ja tunge kuonoa eteeni sanoakseen, hei minne lähdetään? Kukaan ei odota pizzanjämiä niin intensiivisenä, että päädyn ahmimaan, mutta kukaan ei myöskään katso minua vänkänä ehdottaakseen, että otettaiskos vielä yhdet herkkutikut (no otetaan!).

Voin jatkossa selvitellä Lotan takkuja pidempään, kun yhden nartun pelastustiimi ei tule kritisoimaan minua pienempien kiusaamisesta. Voin siivota ilman moraalista tuomiota ja paheksuntaa – ja siivottavaa todellakin riittää. Loppasuu ravisteli aina juotuaan vesipisarat pitkin seiniä. Asuntoni on täpliä täynnä. Kun pyyhin peilin seuraavan kerran, jäljet eivät siihen enää palaa.

Olen iloinen siitä, että Helkalla oli omat kuvionsa paitsi eksäni hoiteissa myös päivähoidossa. Minusta on ihanaa, että sillä oli oma, minusta erillinen elämänsä, ja että se tunsi ihmisiä ja koiria, joita minä en tuntenut. Olen tyytyväinen siihen, että annoin Helkan juoksennella pelloilla vapaana ja haahuilla varsinkin vanhemmiten reunasta reunaan kevyenliikenteenväylällä. Iloitsen siitä, että ymmärsin kutsua sen koirapuistossa pois tilanteista, jotka olivat sille liikaa ja joihin se ei halunnut jäädä, kun se vanhemmiten alkoi kokea koirapuistorauhan ylläpitämisen rasitteena.

Kauhukseni se vielä viikkoa ennen kuolemaansa innostui juoksemaan kilpaa nuoren terrierin kanssa. Nyt olen iloinen, että se sai vielä sen riehaantumisen kokea. Olen myös iloinen siitä, että satuimme viettämään Helkan viimeisen viikonlopun vanhempieni luona missä se sai könytä mättäillä ja nuuskia suota ja missä se intoutui hetkeksi riehumaan kanssani pihanurmella.

Säilön muistiini Helkan nallenaaman hoitolan ikkunassa, vauhdin kun se kurvaa sisältä luokseni pyörimään jaloissa ja hyppimään ja kertomaan päivän tapahtumista. Painan mieleeni sen päänkallistuksen, kun juttelen sille, sen katseen pehmeyden ja pilkkeen, kuinka se tönäisee kättäni vaatiakseen lisää rapsutuksia, kuinka se kiertää kehää asettuessaan aloilleen ja huokaisee. Muistan sen nukkumaanmenorutiinit vedenjuomisineen ja paikanvaihtoineen, kuinka sen korvat heräsivät kuullessaan tuttuja sanoja kivoista asioista. Tunnen sen rauhattoman energian ytimissäni. Ihmettelen kuinka paljon elämää ja tapahtumista se loi ympärilleen.

Olisin rapsuttanut ja silittänyt sitä vielä lisää. Olisin nysvännyt ja remunnut sen kanssa pellolla ja maannut sen vieressä enemmän. Luopuminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, se oli välttämätöntä. Sydän särkyi mutta ei kohtaloaan kapinoiden vaan kiitollisena. Onnellisena siitä, että se oli saanut rakastaa niin pitkään ja niin paljon, että oli mitä särkyä.

Elämää ruuhkavuosien jälkeen

Ette oo kuullu musta pitkään aikaan, ku mulle tuli ne ruuhkavuodet. Ihan äkkiarvaamatta arki nielaisi mut, enkä mä melkeen huomannu ennenku nyt! Nyt mää alan olla jo siinä iässä, että on kiire äkkiä kirjottaa kaikki muistelmat ja elämänviisaukset jälkipolville perinnöksi. Luultavasti en ees kerkee kirjottaa kaikkia, ku niitä on niin paljo!

Mun on parasta alottaa heti!

Elämänviisaus #1. Ei oo ehkä hirmeesti välii onko parta siisti vai ei. On tärkeempää kaivaa juuria, juoda vettä ja kuolata.

Lähettäjä Lampurielämää

Munkitta

Mulla ei eilen käyny kovin hyvä munkki.

Oli sumpailta ja mää menin Lotan kanssa hoitoon. Lotta ei meinannu ensin tulla häkkiin ollenkaa, vaikka mut jätettiin yksin väärään karsinaan. En ees nähny pihalle! Törtsiä! Huusin sokkona Lotan perään, ja se tuli takas mun seuraksi. Pidin sille taas luennon häkkikäytöstavoista varmuuden vuoksi. Ku ei vara venettä kaada, kato. Ja kertaus on opintojen äiti.

Sumpailta kesti kauemmin ku normaalisti ja autossa tuoksu sen jälkeen hujauseläinkauppa. Maarit ja Tarja oli käyneet huijauseläinkaupassa ja tuoneet sieltä ruokaa, mutta kaikki huijauseläinkaupparuokasäkit oli ehitty piilottaa! Luultavasti puhutaan sadoista! Mikä menetys ja hävikki! Autosta ei löytyny yhen yhtä herkkua! Mää tiiän ku mää etin sillä aikaa ku Maarit kävi kaupassa, enkä löytäny muuta ku yhen kytysen kalkkunanpennun (ei syötävä). Möksötin Maaritille vähän.

Mun huono munkki jatkui kotona, ku me saatiin lohtudonitsit. Semmoset koirien. Ne on hyviä. Mulle vaan kävi silleen vähän huono logistinen tuuri, että Lotta vei mun munkin. Ja se vei sen omanki. Se omi mun munkin sen mahan alle ja ahmatoi omaansa niin paljo, että se oksensi. Että ei silläkään kovin hyvä munkki sitten loppujenlopuksi ollu. Maarit yritti tyrkyttää mun ex-munkkia mulle takas, mutta emmä voinu sitä ottaa enää, ku ei se ollu enää hyvä munkki. Ku se oli nyt Lotan, ja Lotta hermostuu, jos sen donitseja varastaa.

Maarit vei kaikki munkit kaappiin. Niin mulle ei jääny sitten munkkia paljo ollenkaa. Onneksi sain herkkutikkuja.

Sulkku-Lotan iltaseikkailut tavislenkuralla

Yks meidän kamelituttu, joka asuu yhen ihqun Urhon naapurissa on Urkki. Tai se on Pikku-Urkki, ku Iso-Urkki asuu meidän naapurissa ja on Rottavaileri. Pikku-Urkki on Pinseri. Ni se Pikku-Urkki on siitä outo, että ku se tulee vastaan sen emännän kans, se on ihan koppava, eikä moikkaa. Se ei tuu nuuskimaan, eikä ees huutele että Tsau! Vaikka se aina niitten pihalta vinkkailee silmäää ja jättelee viestejä, että tulkaa kylään. Ja vaikka Lotta kurisi sille, että jees Urkki, mukava nähä! Sei sanonu mitään! Ihan kummallinen!

Onneksi me löydettiin lenkiltä korvaavia uusia kameleita. Lotta oli ihan innoissaan ja vilkutti hulluna häntää sille pojalle. Ja se tytsi oli ihan liika ujo, että se ois uskaltanu sanoa mitään Lotan vikittelymeiningeistä. Se poika oli ihan myyty ja kävi istumaan, ku ne yritti jatkaa matkaa. Ei se ois enää ollenkaa halunnu erota Lotasta, ku senki mielestä Lotta on sulkku. Aika monet on sitä mieltä…

Hyvällä tuulella!

Mää oon hyvällä tuulella. Oon vaan. Mutta heti alettiin analysoimaan, että miks. Mikä tolla on. Miks se pomppii. Ihan aaadeehoodee. Mitä se oikeen höpöttää taas. Mitä on tapahtunu. Miks se poukkoilee ja kaivaa ruohoa. (No vaikka siks että multakuorrutteiset ruohonjuuret on sikamakoisia!)

Siis tarvitaanko hyvään tuuleen joku syy? Mun mielestä ei. Mää vaan oon. Vaikka monestaki syystä. Vaikka siksi, että oli kalarisottoa ruuaksi ja hoitolaan tuli uusia frendejä ja sain supersilejä viikonloppuna ja mulla on uusi sorsalelu. Lotalla on kans.

Ne supersilit ja sorsat on kyllä ehkä vähänniinku pöllitty Oprilta ja Ainulta… Ku Maarit ja Lotta löysi niitten Äispän lentokentältä perjantaina. Tai todennäköisesti Lotta löysi – sillä on parempi vaisu. Me anastettiin aika paljo huomiota ja semmosia ihania rullasilejä, jotka ois muuten ehkä ollu tulossa tibbeille. Aivan ihania silejä!

Ja ne sorsat… Nyt ne on meillä. Ku ne oli niin hienot ja parhaat. Mää viskon niitä ja Lotta retuuttaa. Ja on me annettu Maaritin heittää niitä kans. Me ollaan leikitty niillä sorsilla niin paljo, että sorsatki väsähti. Me levähetään ja riehutaan sitten lisää.

Purutikkupummit!

Tänään ku me tultiin iltapissalta, me ei saatu purutikkuja. Me ruukataan yleensä saaha. Tänään me saatiin päivällistähteet, ku Maarit tartti kattilaa, eikä meidän lihaohratto voinu olla siinä enää. Ei siinä mitään, ne oli ihan hyviä ne päivällistähteet, mutta me ollaan yleensä ruukattu saaha jotaki sikeempää purtavaa. Mää mainitsin asiasta, mutta en saanu ku vähän huomiota vaan. Eikä siinä mitään, mutta ku yleensä on saatu niitä tikkuja.

Lottaki kävi kattelemassa Maaritia, että onpa kumma, ku ei löydy tikkua mun ruokakupistakaa, mihinköhän se on menny… ku yleensä mulla on tikku just näihin aikoihin… Se jäi sitten herkkukaapin eteen passiin, koska siellä niitä tikkuja säilytetään.

Homma vaikutti jo menetetyltä, ku Maarit meni keittiöön. Me käytiin heti viimeiseen hyökkäykseen! Lotta suurensi silmänsä ihmetteleviksi ja purutikkuikävän kosteiksi. Mää kurkin pienenä ja reppanana nurkan takaa… Ja se tepsi! Me saatiin kuin saatiinkin meidän purutikut! Lotta sai yhden ja mää sain kaks. Koska oon isompi.

MOT: Akiliitokeskuksen nousu ja tuho

Meidän lähelle alettiin kesällä rakentamaan Himalaaja -kiipeily- ja akiliitokeskusta. Ensin meiltä hävisi puskat, sitten sinne ilmestyi kaivuri ja kohta lähipelto oli muuttunut akiliitokentäksi.

Alku näytti todella lupaavalta. Himalaaja-kiipeilykeskuksen rinteet kohosivat houkuttavina ja akiliitotelineet odottivat asennusta. Erityisesti oli panostettu putkiin, mikä tuntui mellevältä. Putki kun on yksi mun lempitelineistä!

Pian homma alkoi kuitenkin vaikuttaa amatöörimäiseltä. Putket paljastuivat olevan lähinnä kokoa XS ja XXS-hamsteri. Keppejä hyppytelineitä varten ei ollut läheskään riittävästi, ja ne oli väärin koottu: olisi aika oleellista panostaa myös esteen rimaosuuteen… Renkaat oli sijoiteltu aivan liian alas. Siis Aivan Liian Alas: maanpinnan alapuolelle! Sitäpaitsi joku oli väännellyt ne muodottomiksi. Pöytä-esteitä (onko tylsempää!) oli hankittu aivan liikaa. Pöytiä lojui pitkin kenttää isoina epäkäytännölilsinä pinoina. Epäilyttävää! Asia oli tutkittava!

Joka aamu tyyppejä saapui työmaalle, mutta kenttä ei vain tuntunut valmistuvan. Meidän oli pakko puuttua asiaan. Lahjoitimme ilmaista konsulttiapua. Lotta ohjeisti haalarimiestä, joka haukkui takaisin ja selvästi väitti ymmärtävänsä mitä tarvitaan. Sitten kukaan ei uskaltanut tulla kenttätyömaalle viikkokausiin! Mamarit! Asiallista palautetta vaan annettiin!

Kesän edetessä akiliitokenttähanke vesittyi – kirjaimellisesti – ja Himalaajan viheriöivillä rinteillä ja niitä ympäröivillä lammikoilla viihtyvät lähinnä hurakat ja pääskyset.

Lopulta työmaalla alkoi tapahtua. Urakoitsija oli päättänyt vetäytyä liian haastaviksi osoittautuneista akiliitotelinehankkeista ja rakensi tilalle toimitsijoiden suihkukoppeja. Järkyttyneinä todistimme Himalaajan kutistuneen Himakapeaksi! Akiliitokenttätilanne ei parantunut työmaan nurkalle jättämistämme viesteistä huolimatta.

Tänään suihkukoppien katolla tapahtui taas. Miehet joivat vettä ja niillä oli notski (mutta ei makkaraa). Ne huiskivat naamioituneina notskiliekillä. Kipinät vaan sinkoilivat! Vilunkipeli tuoksahti! Koko kesä on Lotan kanssa toimintaa tarkkailtu ja tähän on tultu. Pistää kyllä mietityttämään, että millaisissa käsissä on maamme Himalaaja kiipeily- ja akiliitokeskustuotanto!