Meillä on nykyään aina aamuisin ja iltaisin herkkuerotteluharkkoja Maaritin kanssa. Se antaa mulle makupalan ja mää työstän sen läpi ja sylkäisen ylimääräiset epäherkut pois.
Ensin mää en ollu kovin hyvä. Broilerosiipale on niin herkku ja pehmee ja mää ahmatoin vahingossa kaikkee ylimääräistä. Sitten me otettiin vähän helpompia harkkoja, niin mää pääsin jyvälle. Juuston seasta oliki paljo helpomaa löytää epäherkut! Ja nyt mää oon ihan mestari jo broilerosiipaleissaki! Niin sitä oppii kaikkee hyödyllistä!
Mun mielestä hyvä palkinto näisssä treeneissä onnistumisesta olis esim. toinen broirelosiipalepala tai ees se, että epäherkut sais jäädä lattialle tai mun partaan, eikä mun tarttis syödä niitäki. Mutta mun tarttee! Mää luulen että Maarit on ymmärtäny väärin tän jutun.
Ehkä sun oitäs tehä tässä Maaritin mieliks. Aattele miten mhyvä mieli sille tulis ku sä söisit ne epäherkutkin… Mä sain jonkin aikaa jotain epäherkkuja frolikin sisässä mut mä oon niin ahne et söin sekä frolikit et epäherkut.
Mää oon nyt syöny ne epäherkutki, jos Maarit samalla antaa mulle poskirapsuja. Mutta en kyllä tajuu, että mitä järkee on pitää herkkuerotteluharkkoja, jos sitten ei saa erotella herkkuja epäherkuista?! Ihmislogiikkaa…
Mä söin epät voin kans, en muuten. Kamalaa oli kun Äispä yritti pakottaa ensin. Jossain koirankäyttöohjeissa neuvotaan silleen, että koiran suuta pidetään vaan auki ja epät nakataan kurkkuun. Ihan hirveitä ohjeita. Onneksi nettikamelit kertoi miten ne epät on helpompi syödä.