Loch Nessin merenneitokoira

Vähitellen Caro alkaa ehkä tajuta vesielämän riemukkuuden! Se kyllä silloin vauvana räpi aina juomakipossa niin siitä silleen huomasi, että siinä on vesipetoainesta, mutta muuten se on ollu vähän varovainen, ku me ollaan käyty Nallekarissa kahlaamassa. Mutta tänään musta tuntu, että siinä on enemmän toivoa! Se ei nimittäin ollenkaa alkanu lapsellisesti vinkumaan. Ei se kyllä uskaltanu tulla kovin syvälle… mutta se hyökkäili veden päälle! Musta se on hyvä merkki. Ja me painiskeltiin vähän rantsussa niin mä sain sen kokonaan kasteltua! Mää säilyin aika säälittävän kuivana tänään, ku en näyttäny todellista vesipetoluonnettani, ettei Caro säikkyis liikaa.

Eilen me käytiin Nallekarissa Maaritin kanssa kahdestaan ja me kahlattiin vaikka kuinka pitkälle ulapalle. Mää luulin, että me oltiin matkalla Hailuotoon, mutta ei me sitten mentykään perille asti. Mutta aika lähelle kumminskin. Ja mää remustin ja kastelin Maaritia! Se oli mukavaa!

Musta tuntuu, että mää oon Loch Nessin hirmiö tai ainaki sukua sille, ku mää oon tämmönen vesihiisihirmiö ja kattokaa nyt minkä näkönen mää olin, ku mää tulin rannalle! Ihme ettei Maarit pelästyny mua! Jos Caro ois ollu mukana, se ei varmaan ikinä ennää uskaltais lähteä Nallekariin, eikä se uskois, että se oon vaan mää! Sitäpaitsi mää oon huomannu, että mun tassut menee kummalliseksi vedessä. Ne leijjuu! Niinku levät! Voi olla että mää oonki merenneitokoira, enkä Loch Nessin hirmiö.

Sitten ku me tultiin kahlaamasta, me remuttiin vielä pihalla vähän aikaa ja sitten meihin iski puinu. Caro oli ihan väsy, vaikka se oli syöny salaa voipurkkiakin. Se pihisti sen keittiön pöydältä! Mää olin pihalla ni en huomannu. Jos oisin huomannu, olisin ittekki syöny vähän. Vaikka kyllä mää tiedän, ettei pöydältä saa viedä ruokaa.