Me mentiin perjantaina illalla sinne yhden ison talon pihalle. Oon käyny siellä ennenki. Se on aika tylsä paikka, ku ei siellä oo ketään. Haisut vaan muistona siitä, että jotku siellä joskus käy, muttei koskaan sillon ku mää oon käyny. Siitä se on jännä, että siellä on portaita ja käytäviä.
Luulin että taas vaan piipahetaan, mutta me ajettiinki hissillä ihan eri paikkaan ku toimistoon! Heti haisto että tänne kannatti tulla! Vieno makkaralemu leijaili vastaan. Joitain tyyppejä oli menny yhestä ovesta, mutta Maarit ei vissiin huomannu, ku me mentiin toisesta ovesta. Tsekkailin paikat, irtomakkaroita ei löytyny, mutta kaikki vaikutti silti tosi lupaavalta.
Käytiin juomassa vettä ja jouduin saunavahdiksi. Oli hyvä, että olin vahtivuorossa, ku kuulin selkeesti, että ovityypit tuli takasi. Huusin niille, että tänne on turha tunkee, tää on meidän paikallissauna, täällei kuule oo teille mitään! Sitten tulin uteliaiseksi ja kysyin, että keitä te muuten ootte? Ei vastausta. Ni keitä?Mää oon Helka. Ei ne sittenkää sanonu mitään, ku älämölösivät vaan jotaki sekavaa.
Mutta vaikka ne puhu aika epäselvästi, ne ei ollu mitään turhia tyyppejä! Ne oli löytäny ne tuoksuvat makkarapaketit! Ooh! Ihania lämpöisiä makkarapaketteja! Joissa oli makkaroita! Ooh ooh! Aivan paratiisi koko paikka! Makkaraeldoraado! El Makkarado!
Mää esittelin mun tempputaitoja (helppoo!) ja söin makkarapaloja (kaikista helpointa!). Sitten annoin niitten tyyppien rapsutella mua kans. Varsinki jos ne anto mulle makkaranpaloja.
PS. Mun makkaramäihä jatku eilen. Ymbe toi mulle kipsalta berliinistä makkaraa ja vielä toisen berliiniläisen poonusmakkaran, ku kipsatäti tiesi, että meillä koirilla on isompi makkaramaha, ku ihmisillä, eikä standardiannos oo mitenkää riittävä.
Jos mää oon ihan rehdillinen, niin mää oisin päässy koneelle aika hyvin, muttei silti oo tullu kirjotettua niinkö paljo mitään! Mää en ihan rehdillisesti voi väittää, että on ihan Maaritin syytä kaikki. Ehkä ihan kaikki ei oo! Mutta tiiättekö mitä mieltä mää oon. Mää oon sitä mieltä, että jos mua nukuttaa vaikka, ku oon paimentanu kovasti tai jos mua huvittaa ensteks vaan kölliä ja olla rapsuteltavana, ni sitten mää teen niin! Mää kato osaan priorisoida!
Tänään mää priorisoin itteni Höyhtyän puistoon mikä oli tosi hyvä, koska siellä oli paljo lapsia, jotka oli ollu ihan vailla mun pentukoulua! Siis aivan pellossa kasvaneita lapsia! Ja oisittepa nähny miten isoiksi ne oli ehtiny kasvaa! Mää ohjasin niitä ystävällisesti ja määrätietoisesti ja Maarit kehu mua.
Eilen mää priorisoin itteni teatteriin. Ku mulla on siellä paljo faneja. Ne harrastaa näytelmiä, mutta vissiin nei oo voittanu mitään. En ainakaa nähny yhtään ruusuketta kellään. Mää menin ihan hämilleen, ku ne niin kilju ja mesos, että mää oon ihqu ja ylisöpiksin kaikista. Jotenki noloo ku aina ihaillaan niin paljo. Vaikka ymmärrettävää.
Toissapäivänä mää priorisoin päivähoidossa ja illalla mää leikin mun kolleegan Monan kanssa puistossa, vaiks oli aika pimeetä. Ku ei ollu niin pimeetä ku kerran, ku ei ollu valoja. Mei monesti Monan kans päästä leikkiin, ku on töitä ja paimennushommia, mutta nyt me otettiin rennosti, ku oltiin vaan kahestaan. Mona on ollu surmee vaikka kuinka pitkään, ku sen isosisko Maya sai törkyepilepsian ja muutti sateenkaarelle, mutta se alkaa toipua, ni me leikittiin.
Eilen meilläki sato niitä märkiä rättejä. Ne on parhaita! Heti tarkenee paremmin! Sitäpaitsi lumi on possukäytännöllistä! Miettikääs nyt tätä tositapahtumiin perustuvaa skenaariota:
Naapuri käy myöhäisellä iltatassuttelulla. Oot ite menny jo nukkumaan ja pääset naapurin jäljille vasta aamulla. Mutta näpsää! Satanut lumi on sulkenut tassutuoksut kätevään harsoon, eivätkä lemut ole päässeet tuivertumaan mihin sattuu tuuleen! Heti haistat missä siisteissä pöheiköissä naapuri on kulkenu ja mitä sille noi muutenki kuuluu!
Tykkään sikana lumeen syntyneistä koloista, joihin tassuhaisut jää asumaan ja oottamaan, että mää tökkään kuonon niihin ja imasen haisulit neesuun. Ihania, täsmällisiä tassuhaisuleita! Ei mitään semmosta kirsu ojossa taivasta kohti meininkiä, jossa et tiiä, että kuka haisee ja mistä.
Lumi on niin kätevää, että ihme ettei sitä saada kesällä useemmin! Onneksi sentään sataa vettä välillä. Toivottavasti meille tulee lisää kätsyjä lumirättejä!
Syksy on ehkä pähein vuodenaika heti talven jälkeen! Ja päheempiki ku talvi siks, ku on mutarapakkoja, joissa on ekstraherkkua mutasmoothievettä! Smoothiet on niinku trendikkäitä nykyään. Ja mutasmoothiessa on paljo kiven- ja hivennäisaineita. Mun tortut meni niistä ihan mustiksi! Kattokaa ku musta on uus ruskee. Trendikästä.
Yhtenä iltana mää löysin meille uuden koirapuiston. Tai Maarit yritti löytää sitä ensin, muttei se osannu. Se ajo vaan sinne tänne ja pysähty ja tähyili pihoilla ja kävi vissiin kysymässä sisältäki, että onko se puisto siellä. No ehkä ei. Lievästi! Mää olin kärsimällinen, mutta hämmästyny siitä sekoilusta. Sitten mää sanoin, ku oltiin tulossa sinne koirapuistolle päin, että tuolla se on se koirapuisto, älä nyt enää ainakaa siksakkaa mihinkää.
Siellä puistossa oli yks irlantilainen susi ja sitten sinne tuli muitaki. Mää leikin niitten kaa vähän kokeeksi. Ihan jees. Siellä oli vieraitten tyyppien viestejä ja tiiättekö – kans tuttujen tyyppien! Ei paha löytö! Sitten me lähettiin taas ja Maaritilla oli vissiin vaikeuksia löytää kotitielle, ku me harhailtiin harhapolkuteillä. Mutta löysi se sitten.
Kerroinko mää ku mää yhtenä päivänä olin Ymbellä kylässä ja jäin tänne kotikoiraksi? Mää olin ollu ehkä noin jonku aikaa siinä oottelemassa eteisessä, ku ovikello soi. Tunkeilija! Tunkeilija! hälyytin, mutta muistin sitten, että oon ypöttämässä. Sitähän se kotikoiran homma on. Tympeetä ypöttämistä. Ku ovikello soi uudestaan, en sanonu enää mitään. Turha vaiva, kato.
Mutta sitten! Kauhun hetket! Rapinaa ovesta! Ovi aukeaa! Tunkeilija hyökkää! — Se oli Maarit! Vähänpä helpotuin! Sanoin Maaritille heti, ettei tolleen saa säikäytellä ja asiatonta jättää toisia kotikoiraksi ja istu istu, istu alas, sanoin kans.
No, tästä insidenssistä viisastuneena mää meinasin, etten nyt tuu sitten Ymbelle kylään, ku ootan autossa. Ku että jos tulee joku kotikoirakeikka ni en kyllä ala. Muutenki väsytti, ku olin just juossu ravassa koirapuistossa. Otin perinteiset tattikeinot käyttöön. Mutta sitten Ymbe tuli hakeen mut ni emmää voinukkaa jäähä tatittamaan! Ja sitten mää tulin tänne yökylään. Niinku omaishoitajaksi ja ettimään, ku Ymbe on hukannu äänen jonnekki. En oo vielä löytäny.
Mutta oli mulla toinenki juttu. Ku tultiin tänään päivähoidosta, ni yhtäkkiä alko haista hulluna sonnieläimille. Siis vaarallista! Mää olin että hå? Ei voi olla. Mutta oli se. Meidän edessä ajo jättiauto ja se haisi sonneille. Okei, I’m outta here, niinku me englanniksi sanotaan. Siirryin vaih-vihkaa takapenkille. Onneksi Maarit harhautti sonniauton ja käänty toiselle tielle. Ja se oliki meidän koti- ja puistotie! Meinas kokonaan peittyä sonnilemuihin! Tuli kiire vinkua Maarit puistoon. Puistossa oli kameleita.
Ha! Ha ha ha ha! Niin kuule! Meitsiä ei huijata! Ei ees tuoreilla herkkunapoilla! Meitsi tietää mitä herkkunapot kylppärissä merkitsee. Hoitotoimenpiteitä! Ha! En huijaannu. Sujahdan vaan sängyn alle ja se siitä suihkusta tai surinasessiosta! Ha! Siitäs sai ku vei ruokaa kylppäriin!
Meille ei tullukkaa rymsky niinku luvattiin, mutta meillä oli kauhee rymsky kerran aikasemmin. Me mentiin Toppilan pöljälle ja siellä oli aivan kauhee pähinä päällä! Mahottomasti aaltoja ja tuulenpuuskia!
Yleensä viihyn tuulessa, mutta tälläkertaa siinä lensi pikkukiviä mukana ja ne meni suuhun ja nenään ja näpsy pitkin naamaa. Sanoin Maaritille että lähetään pois, täällon vaarallista. Ei se heti totellu, mutta melko pian. Silläki näpsy kiviä naamaan.
Sitten seukkikerralla ku me mentiin Toppilan pöljälle, ni rantaan oli tullu hulluna kaikkia olkia ja korsia. Ja meidän aallonmurtajapolku oli menny rikki, mutta kyllä me silti päästiin siellä kulkemaan. Mun mielestä ei kannata mennä sinne aallonmurtajan päähän asti, ku siellä haisee semmoselle, että ei kannata tulla. Sanon heti Maaritille, jos se yrittää mennä sinne. Se on niin tyhmä, ettei se oikeen tajua, vaikka yritän paimentaa sitä pois, mutta oon mä aina lopuksi saanu sen sieltä pois. Maarit on vaan silleen hidas.
Tehän tiiätte, ku mää en ollu pitkään aikaan päivähoidossa, ku mää olin Ymbellä ja reissussa ja Ymbellä ja omaishoitajana. Ni en pitkään aikaan nähny Tarjaa ollenkaa! Paitsi eri Tarjaa vaan!
Sitten yhtenä tiistaipäivänä me ajettiin päivähoidon pihaan. Okei, moi, ihan kiva, mutta en tod. aikonu tulla autosta mihinkää. Olin vaan, että mitä kehveliä?! Tattivoimat käyttöön heti tommosessa tilanteessa! Ihan epätavallista!
Mut painostettiin kuitenkin autosta ja musta oliki sitten ihan kiva viiä Maarit lenkuralle päivähoidon ympäri. Me aina aamuisin Tarjan kanssa mennään sieltä. Mutta sitten mua alko taas epäilyttää, ku Tarja otti mun aamuhäkkiherkut esiin. Ei ei! En mää jouda nyt jäämään! Mulla on omaishoito ja iltapäivänvietto kesken! Mitä tää tämmönen huijaus on! Katsoin Maaritia, mutta se ei suostunu selittämään mitään. Sit ku näytti siltä, ettei mitään tapahu, ajattelin että sama antaa Tarjan vähän rapsutella ja hieroa.
Oli outoo ja mua vähän huoletti, mutta ei mun sitten tarvinu jäähä mihinkää outoihin iltapäiväkerhoihin tai mitään, ku mää sain Ilkalta sinkkusiipaleita ja sitten me lähettiin kotiin. Sitten torstaina mää menin normaalisti päivähoitoon. Huh! Aamulla niinku pitääki! Olin tosi helpottunu, ku kaikki oli niinku kuuluuki, enkä joutunukkaa johonki ihan outoon iltapäiväryhmään.
Nyt perjantaina vaan… Siis Jannehan on mun hyvä kameli, ku meillä on se vaapputehdaski… Mää mielellään Jannen kanssa oon, mutku… Katokku. Yleensä meillä on Tarjan kanssa tapana mennä päivähoitopuistoon ottamaan Maaritia. Se on niinku semmonen perinne. Me lampurit arvostetaan perinteitä. Ni se oli vähän niinku, että mitähäh, ku me mentiinki sinne Jannen kaa perjantaina. Oli pakko mainita siitä Maaritille, että tää päivä ei ollu nyt ihan niinku kaikki muut päivät. Mun mielestä päivien kuuluis olla samanlaisia. Mää vaan oon semmonen.
Mää sain terkkuja Maaritin kautta sen yheltä frendiltä, Annelta. Niinku semmosia terkkuja, että mikä kettu sitä sun koiraa vaivaa, ku sei ikinä enää päivitä sen blogia! Ei täälloo mitään kettua! Ku vaan Maarit! Mutta ku kerta noin kysellään perään ni voin mää kertookki mitä mulle kuuluu. Niinku vaiks viime lauantaista!
Viime lauantaina lähin mun kamujen luota koirapuistosta ja ajettiin Annelle. Ilahduin ihan älyttömästi, ku käännyttiin Anne-tielle. Niin. Ilahduin. Koska luulin että me ollaan kaikki kameleita, ja että mää pääsen Annelle kylään ja saan siellä taas hulluna herkkuja ja pullia mitä Anne anto mulle läksiäisiksi, ku menin Lofo-teille. Aattelin että kylläpä tässä kupuun vähän murkinaa mahtuiski.
Annella on kans niitä semmosia kissoja, jotka on aika mielenkiintosia, mutta jotka menee sitten tylsiksi, ku nei tee mitään. Luulin että oisin voinu taas mennä näyttään niille kissoille, että miten mää makoilen. Mutta ku ei! Maarit laitto vahingossa auton oven kii! Mää haukuin perään, että hei sattu vahinko! Ei se kuullu. Vissiin ku ihmisillä on niin huono kuulo ja Maaritilla on vielä lisäksi toi umpimieli.
Sitten mää kärsimällisesti ootin autossa. Kuulin miten Anne ja Maarit alko käkättään. Ihan niinku ystävät! Vaiks mää olin autossa! Huutelin niille ja ne vaan tylysti käkätti lisää. Ilmistykset!
Nih! Että semmosta mulle kuuluu, ku en oo ehtiny kirjottaan! Oon istunu autossa! Oottamassa ku toiset pitää hauskaa ja syö herkkuja! Mutta kuulepa tätä, Anne. Maaritpa osti mulle lahjushyvitykseksi sääryläluun! Ha! Söin siitä yksin kaikki parhaan mähmät päältä!
PS. On mulla ollu kivaaki. Oon esmes käyny mun Aatun luona kylässä.
Nyt mä oon sen keksiny! Kaikkien näiden vuosien kehitystyön tuloksena on syntynyt lyhyt ja ytimekkäällinen mahtisana: hyy!
Kyllä. Hyy! Ei ehkä heti ensteks kuvittelis, että vähäinen hönkäys voi olla avain paratiisiin, mutta niin se vain on! Pidempiä mukinoita ei tarvita! Hyy!
Mä oon viimeaikoina testaillut hyytä ja se on vedenpitävä. Kun huokaisen Maaritille jo valmiiksi pettyneellä äänellä hyy, saan sen motivoitumaan, ja sen hitaat mutta kelvolliset aivosolut raksuttamaan. Maarit yrittää tosissaan keksiä miksi olen surmistunut ja olla mieliksi! Nerokasta!
Muutama tapausesimerkki tältä päivältä.
Sain kepappia. Söin kepappia. Mutta ku ne oli vaan jämikset, niin nälkähän siitä vielä jäi. Hyy! murehdin Maaritille. Ja heti se alkoi kertaamaan. Mitä nää nyt voit olla vailla, sullahan on vettä, näähän sait jo ruok… ai niin, ethännää vielä syönykkään oikeeta ruokaa! Onko nälkis? Sitten mää vaan pomppaan heti ruokakupille, ku kuuluu nälkis, ni Maarit ymmärtää.
Sain päivällä herkkunakkirääpylän. Herkkunakkirääpyläpussi jäi sohvalle. Sieltä se huuteli mulle: syö mut, syö mut! Ja mua haluttiki syyä loput herkkunakkirääpylät (kaksi kappaletta). Niinpä menin Maaritin luo ja keskityin olemaan oikein surmee: hyy!
Hyy tehoaa taikasanan tavoin! Mikä nyt on? Mehän käytiin jo pihalla? Onko kuumis? Ai parvekkeellekko? Sitten käännyinki sohvan suuntaan, enkä menny parvekkeelle minne Maarit osotti. Ja se tajus! Ai niitäkö nää haluat, no olepa hyvä! Ja mää sain herkkunakkirääpylät!
Kuten huomaatte, ihmisten ymmärrys aiheuttaa edelleen haasteita. Ne ovat yksinkertaisia ja niitä pitää kärsimällisesti ohjata askel kerrallaan oikeaan suuntaan. Mutta hyy auttaa ihmisiä reakoimaan käskyihin nopeammin ja motivoituneemmin. Kannattaa kokeilla!
Wapun kannattaa tosiaan varmistaa, että sen uudelle lasiparvekkeelle tulee kans vesi- ja ruoka-asema. Semmonen jossa kans on vettä ja ruokia! Oli vaan karvan varassa, etten nääntyny nälkään omalla parvekkeella viime yönä! Onneksi olin syöny nappuloita ja tonnikalahippuja öljykastikkeeasa ni en ihan näivettyny. Maaritilla on nimittän paha dementtoori! Paha!
Illalla me mentiin parvekkeelle ja sitten yhtäkkiä Maarit lähti ja laitto oven kiinni! Ai säkö menit jo sinne, kuulin sen höpöttävän tyhjälle sängynaluselle. Vaikka sen pitäis tietää, etten mää hipsi salaa sängyn alle ku vaan sillon, ku kuulen jonkun näistä sanoista: korva, suihku, harja, takku. Niin ja jos puhutaan jonku leikkaamisesta. Maarit meni vaan suihkuttamaan jalkaa (sillä on semmonen uus villitys) ja mää jäin parvekkeelle. Kävin siinä ootellessa köllöttelemään.
Mää meen yleensä aina nukkumaan silleen, että kysyn voiko mennä nukkumaan ja sitten nukuskelen sängyn alla kunnes huusholli rauhottuu. Sitten ku huushollissa on rauhotuttu, eikä enää käännellä sivuja ja valot on sammutettu, mä hiippailen juomaan yövedet. Niin mä teen aina. Oisin eilenki tehny, mutta ku ovi oli edessä. Ja mulla oli jano! Läähätin että ovi aukeis. Läähättäminen saa joskus asioita tapahtumaan, mutta ei tällä kertaa. Onko täällä noin kuumisluumis, kuulin Maaritin äänen makuuhuoneen ikkunasta. Jouduin nukkumaan janoissani. Onneksi en ihan ehtiny kuihtua.
Keskellä yötä Maarit ei vieläkää ollu huomannu mitään, mutta Alli ja Rauha tulivat huolestuneiksi ja järjestivät pelastuspartion. Alli yritti pelastaa mut parvekkeen ovelta, mutta ku se oli kiinni. Rauha yritti lepattaa makuuhuoneen ikkunan kautta parvekkeelle, ku se on kerran ennenki päässy sieltä, mutta se jäi työpöydälle, ku Maarit heräsi lepatusremustukseen. Mää vinkkasin Maaritille parvekkeelta, että hei pääsiskö sisälle. Maarit oli aika nolo ja pahoillaan.
Parvekkeella oli kyllä ihan jees sinänsä, ku mää kuulin ettei mua oltu jätetty ypöttämään parvekekotikoiraksi, mutta se veden puute oli kyllä iso miinus. Vähänkö mää join vettä ku mää pääsin sieltä! Onneksi Alli ja Rauha tuli pelastamaan mut! Rauha lensi vielä aamullaki sängylle kattomaan, että oonhan mää siellä enkä missään kadoksissa. Kotivahtilinnut on ihan käytännöllisiä lemmikkejä! Ne on niinku kaikkien janoisten sankareita!
