Siis pakko tunnustaa. Te olitte taas oikeessa, kamut. Pikkusiskot onki ihan jees. Jopa hauskoja.
Lotta on oppinu tapoja. Sei rynni mua häirittemään ja sitten se on oppinu kohteliasuussäännöksiä. Niinku että se muistaa sanoo vitsivitsi ennen ku se poukkoilee kimppuun. Sen kans on oikeestaan ihan kiva leikkiä. Vaikkei kyllä niin vauhdikasta ku mun omien kameleitten kans.
Mää paan mun kuonon ihan lituskaksi maahan, että Lotta yltää hyökkimään mua päin. Sitten mää möyhin ja tökin Lottaa ja kumarran alemmaks ja oottelen, että Lotta hyökkii. Vitsivitsi, sorisori se sanoo ja poukkoilee kohti. On se niin huvittava!
Me leikitään Lotan kaa meidän parkkiksella. Muualla Lotta ei oo vielä oikeen rohkeentunu leikkimään. Niin paitsi meidän parvekkeella. Siellä me leikitään kans.
Lotta on oppinu multa kans automatkustusta ja nyt se osaa matkustaa takin ulkopuolella. Mun paikalla tosin… Mää joudun nyt matkustaan takapenkillä, mutta ei se oo mua hirmeesti haitannu.
Käytiin me Maaritin kaa kahestaanki koirapuistossa tänään, mutta se oli ihan tyhmä, ku just ku oli kauheesti tekemistä, sen naamasta alko valumaan verta ja se päätti, että me lähetään. Tyhmä ratkasu. En ollu kovin tyytyväinen.
Eilettään kävi niin, että Maarit hyppyytti Lottaa, eikä se pelänny. Siitä mää hoksin, että sehän on jo kaheksan viikkoa! Ei siis mikään eilisen teeren tyttö, eikä ees toissapäiväisen! Ku kaks kuukautta käytännöllisesti katsoen! Mää haistelin vielä tilanteen ja totesin, että ei se ollu kauhuissaan ollenkaa, ja totesin, että se saattas olla valmista kauraa Helkan leikkikoululuokalle.
No ei se ihan valmista ollu.
Mää kuiten yritin kannustaa sitä vastahyökkimään minkä taisin. Tänä aamuna Lotta oli edistyny jo semmoselle asteelle, että se köpötteli aina mua päin. En nyt menis niitä hyökkäyksiksi kehumaan, mutta suunta on oikea.
Lotan pitää sosialisoitua kans kaikille ihmisille ja koirille ni mää oon esitelly sille kaikkia mun ystäviä ja vieraita. Lotta tykkää. Vaikuttaa että se on aika sosialisoitunu luonne. Se osaa jo pussailla ihmisiä mikä on tosi hienoo, ni mun ei tartte opettaa. Vielä ku se tajuais, ettei saa törkeesti tulla toisten kuonolle. Mää oon kärsimällinen sen kans. On se kehittyny ja mää voin melko huoletta nukuskella missä haluan nykyään, mutta joutuu sille välillä sanomaan.
Oon opettanu Lotalle nättiä istumista. Että pitää ihailla kauempaa, ku isosiskoa karstataan tai ku se lojuu sohvalla. Nyt Maarit luulee, että se on onnistunu kommunikoimaan Lotalle istumisjuttua, kun se istuu, että sais ruokaa. Mä muistan kyllä miten käsittämätön Maarit oli sillonki, ku mää muutin kotiin. Ei siitä tajunnu mitään! Se oli niinku leikitään ja sitten yhtäkkiä se panikoi, että mitä nää teet ja miks nää riehut. Ite just oli sanonu, että nyt remutaan! Ihme jos Lottakaa siitä mitään tajuaa, ku se on paljo pienempi.
Ajattelin kans vähitellen alottaa ovikäyttääntymiskoulutukset Lotalle, ku kerta se sai pannanki jo (kissan panta! ei ihme että sitä kutittaa.). Niinku että ystävällisesti, mutta ennenkaikkea jämäkästi muistutetaan ovella, että pitää käyttääntyä. Varminta muistuttaa ennen ku mitään käytöshäiriöitä edes ilmenee.
Koska Lotan täytyy sosialisoitua, me käydään joka päivä retkellä esittelemässä sille kaikkia mun hienoja paikkoja ja mitä mää niinku teen niissä paikoissa. Lotta ei oikeestaan osaa tehä paljo mitään, mutta yllättävän hyvin se kulkee lumessa, vaikka onki tommonen kitukasvunen rääpäle. Mutta ei se tarkene siellä remuta niinku mää, ku mut on varustettu tosi hyvin talvikeleihin. Lotan pitää välillä mennä pipoon lämmittelemään ja levähtämään.
Sillä aikaa ku Lotta lepäilee eikä varasta kaikkea huomiota, mää voin tehä mun normaalijuttuja. Koirapuistossa mää opetan vanhempia koiralapsia järkevissä asioissa ja leikin mun lapsuudentovereiden kans, jos niitä löytyy. Pellon laidalla mää kannustan Maaritia vähän relaamaan ja remuamaan lapasen kans. (Sano Caro Mummolle, ettei huolestu. Mää en enää anna mun huopalapasia kenellekään lainaan, ku leikin niillä vaan ite ni ne pysyy ehjänä. Ku mää en ala palottelemaan niitä, ku vedän vaan nätisti ja viskon ilmaan. Se on hauskaa!)
Sitten me ollaan esitelty Lotalle meidän kauppaparkkeja ja mää oon opastanu sitä esimerkillä oikeanlaiseen odottamiseen. Eka Lotta rupes huuteleen, että avatkaa ovi, mää haluun kans nähä! Sei osaa ees kunnolla puhua, ku se on semmosta kimittämistä. Mutta pian se tajus, että autoon voi nukahtaa. Mää en voi, ku mun täytyy pysyä tilanteen tasalla. Paitsi jos Maarit on pitkään poissa, ni sitten mää en välitä tilanteista.
Siis ette usko! Nyt sillä on jo poikakaveriehdokkaita! No Lotalla! Yks Olli ihastu siihen ihan hulluna! Sen mielestä se oli ehkä maailman ihaninta ikinä missään. Mun piti käydä haistamassa, että meidän Lottaako se tosiaan meinaa ja mikä siinä nyt on niin kummallista. Emmää mitään haistanu, mutta Lottaa se tarkotti. Olli vaan katto sitä silmät sumussa ja ymmyrkäisinä, ku se oli niin ihana.
Me ollaan keksitty hyvä autojärjestely. Lotta matkustaa Maaritin takissa ja mää voin matkustaa mun omalla paikalla. Toimii sikahyvin! Maarit väittää, ettei näin voi jatkua, mutta en nää mitään syytä miksei jatkuis. Ihan loistosysteemi!
Lotta on ollu siedettävämpi, mutta siinä on se vika, että heti ku mää annan sille vähän löysiä, se innostuu. Että jos en kauheesti välttele, ku se tulee vastaan, se luulee kohta, että mää alan sen kans leikkimään. Sisällä! No en tod. ala. Ulkona ehkä vois.
Arvaatte varmaan. Se on täällä edelleen. Musta on alkanu tuntuu, että ootte oikeessa, kamelit. Se ehkä on mun pikkusisko. Pieni se nyt ainaki on. Caro on ollu jo pitkään ylikasvanu ja oon miettiny, että onko se mun isosisko nyt. Laskeskelin kans tossa, että kuinka pitkään Caro aina on, ku se tulee kylään. Että millon tää Lotta nyt sitten ehkä häippäsis sinne maalle.
On niinku tiettyjä juttuja, joista oon joutunu joustamaan ja mistä mua vois kiitellä aika runsain lahjuksin:
Lotta tunkee parhaalle rapsutuspaikalle, sohvan eteen nukkumaan.
Joudun nukkumaan enemmän sohvalla ja sängyllä (onneksi on pakkaset!) ja sovittamaan lattiallanukkumiset Lotan mukaan.
Jouduin eilen matkustamaan takapenkillä, koska Lotta häröili edessä.
Jouduin antamaan sille mun lelun, ku sillä ei oo omia paljo yhtään, eikä yhtään semmosta, jossa ois häntä josta kiskoo. Niinku ettei se kiskois mattoja.
Nii-in. Se kiskoo mattoja! Voitteko kuvitella! Kiskoo mattoja! Ja hamuaa johtoja! Onneksi mun ei tartte opettaa Lottaa käyttäytymään ihmisiksi! Siinä on muutenki kaikkia epäkohtia hiottavana.
Niinku esmes. Sei osaa matkustaa autossa! Voitteko kuvitella! Se rupes valittaan (se valittaa aika paljo, varsinki siitä ku se on niin kytynen), ettei se yllä mihinkää, eikä nää mitään ja täällä lattialla on ihan tyhymää. No mitä on niin sinttirääpäle! Maarit nosti sen käsijarrulle mikä on yks parhaita paikkoja lepuuttaa kuonoa, jos matkustaa takapenkillä. Ei Lotta tajunnu arvostaa sitäkää yhtään! Paitsi paluumatkalla, ku se oli liian väsyny kitisemään mistään.
Voi ja oisittepa nähny! Piipahettiin Höyhtyällä koirapuistossa! Mää kerroin heti Lotalle, että täällä saa riehua ja leikkiä. Kumartelin sille pari kertaa ja se teki semmosen tosi huvittavan leikkisäpsyn ja juoksi karkuun. Tai oikeestaan pomppi. Se liikkuu pomppimalla. Ei sen kans voinu leikkiä mitään, ku sitten sitä alko palella ja se nukahti Maaritin takin sisään. Onneksi Piitus tuli puistoon.
Täällä on sinttirääpäle! Niin pieni ettei niin pieniä oo olemassakaa! Pienempi ku Morse pieneä. Voitteko kuvitella! Se yrittää tehdä tuttavuutta. Hölkkään karkuun, että se tajuais, ettei mua kiinnosta. Sehän on siis vauva! Äh. Niistä voi tulla kauhee riesa, jos yhtään kaveeraa. Ne heti alkaa kuvitella vaikka mitä.
Apua. Onneksi se on niin rääpäle, ettei se pääse sohvalle, vaiks se kyllä just yritti kiivetä ja sitten söpistellä huomiota, ku sei onnistunu. Voi elämä.
PS. Yks vähän hyvä juttu. Se ei yrittäny varastaa mun ruokia ja mä söin sen hammasluun, ku sei malttanu kaluta sitä ku ehkä kas sekkaa.
PPS. Sen nimi on Lotta. Toivottavasti se häviää täältä viimeistään aamuun mennessä.
Tietääköhän Maarit, että sen takin lahkeessa lukee, että Apus, mun eukko! Yks mun koirapuistofrendi on laittanu sen viestin sinne. Mää aina nuuskin sitä, ku huomaan.
Taas iski melkeen uhreus! Musta lähestulkoon päätyi tonnikalahämäyksen uhri!
Siis kuvitelkaa tämmönen tilanne! Ihana tonnikalalemukki leijailee. Kupillinen nappuja laskeutuu lattiatasoon. Mahetsua, kiva kiitti. Tonnikalalemukki leijailee pöydällä… Katotko nappuja kahta kertaa? No ehkä et! Tonnikalalemukit siis!
Onneksi Maarit anto mulle vinkin. Ja onneksi mää oon niin älykäs, että tajusin sen vähäeleestä, että koiranapuissa on joku salaisuus! Joo, oon huomannu, että ku Maaritin sormi ojentuu johonki päin, siellä voi olla jotain kiintoisaa. Eikö oo hassua! Osotella tolleen sormella! Ja vaikka kuono on ihan eri suuntaan! No, tällä kertaa oivalluskykyni vei siis tonnikalanappujen lähteille. Nam!
Pakko selittää että emmä muuten ois hämääntyny, mutta ku ihan rehellisesti arvioiden mun napputonnikalat oli räähkiä ja pöydällä oli mehukkaampia tonnistuoksuja… Maaritin leipätonnikaloja… Aion saada niistäki räähkäloput omiin nappuihin kastikkeeksi. Vaikka huomenna.
PS. Delfiinejä ei vahingoitettu tässä blogikirjoitelmassa.
Mää sain salaperäisen paketin salaperäiseltä ihailijalta. Tai sitten osoittautui, ettei se ollukkaa niin salaperäinen ihailija, ku se tuoksu ihan Mummolle ja Carolle. Mutta se paketti oli aika outo ja sisälmykset kummastutti mua suuresti! Tossut!
Tossut on niinku semmoset, että ku nää osaat jo kävellä, etkä vaapu mitenkään vauvamaisesti, niin kävelemisessähän ei oo mitään haastetta niinku. Ni jos kaipaat jotaki vaikeutusastetta lisää siihen hommaan, ni voit laittaa tossuja tassuihin.
Ensteks mää luulin, ettei tossutassua voi liikuttaa, mutta kyllä mää ihan oikeesti ihan kohta osasin jo paremmin. Ja sitten lisättiin tossuja ja mää opin kävelemään aika hyvin ja ihan SUPERnopeesti, koska mun kävelyosakkuusmäärä on niin korkee.
